Lapsen harrastus

Milloin on aika aloittaa lapsen harrastus? Mitä jos ei ole tarjota vaihtoehtoja?

Tyttöä kiinnostaisi vaikka ja mikä, mutta harrastusmahdollisuudet meillä päin on todella rajalliset. Satubalettia haluaisi kokeilla, mutta ryhmä on aina täynnä, eikä resurssit riitä aina lähteä kuskaamaan tunnin ajomatkan päähän, jossa olisi mielin määrin harrastusmahdollisuuksia. Tyttö on muutenkin todella liikunnallinen, mutta täällä päin ei yksinkertaisesti ole juuri mitään mahdollisuuksia harrastaa.
Haluaisin myös tarjota lapselleni erilaisia mahdollisuuksia, en halua kuulua niihin vanhempiin jotka päättää harrastuksesta lähtien mikä on lapselle parasta.

Mua ei ole koskaan kuskattu harrastuksiin nuorena, enkä ole harrastanutkaan kuin naapurikoulussa pelattavaa salibandya muutamalla muulla osallistujalla tai sitten vuoden verran lentopalloa, jonne sain vanhemmiltani kyydin. Muuten ei mitään. Haluaisinkin että oma lapseni saa harrastaa mitä itse haluaa.

Ratsastuksen aloitti 2,5 vuotiaana ja siellä kävimmekin talveen asti. Talven olemme pitäneet väliä ja nyt varmaan keväällä saa aloittaa taas tallilla. On tykännyt todella paljon, eikä pelästynyt edes ponin pillastumista, vaikka äidillä taisikin hypätä sydän kurkkuun. Noin pienelle ei vaan tahdo löytyä kuin ratsastuskypärä varusteeksi, muuten ollaankin menty legginsseillä ja verkkatakilla. :)

Vähän kyllä äitiäkin kiinnostaisi aloittaa kyseinen harrastus, pitäisi aloittaa vaan ihan nolla tasosta.

Mitäs teidän lapsenne harrastavat? Onko ollut vaikeuksia löytää mieluista harrastusta lapselle?

Follow my blog with Bloglovin

Askartelu: Pääsiäistiput

Olivia rakastaa yli kaiken askarrella ja laatikoista löytyykin jos jonkinlaista askartelukamaa ja aina silloin tällöin tulee hommailtua lisää, vaikkei vielä mitään ideaa tarvikkeiden suhteen olisikaan.

Pääsiäisen lähestyessä on aika askarrella kotiin myös pääsiäisjuttuja, kuten tipuja. Näihin tipuihin ei tarvita kuin keltaista pahvia, sulkia ja kontaktimuovia. Näitä voi hyvin tehdä vaikkapa yksivuotiaan kanssa, kun lapsi saa itse laittaa sulkia kontaktimuovin päälle, eikä tarvitse pelata liiman kanssa.

Esikoisen synnytys

Sain oman esikoiseni vuonna 2016. Synnytyksestä on vierähtänyt jo kolme vuotta, mutta tapahtumat on edelleen mielessä, olihan se kuitenkin oman elämän upeimpia hetkiä kun sai pienen nyytin syliin, vaikkei sitä edeltävät tapahtumat niin huippuja välttämättä olleetkaan. Jos ihan totta puhutaan, en ajatellut tulevaa synnytystä lähes ollenkaan ennen kuin se h-hetki koitti. Mitä sitä turhaan pohtimaan ja lukemaan netistä kauhutarinoita kun se tilanne tulisi väistämättäkin omalle kohdalle.

Eräänä lauantai-sunnuntai välisenä yönä olin jo ihan varma että pian tulee lähtö sairaalaan, laskettu aikakin oli jo ylitetty ja koko yön supisteli ihan säännöllisesti, muttei kuitenkaan vielä niin paljoa etten olisi niitä kotona kestänyt. Mies nukkui tyytyväisenä ja tietämättömänä vieressä, itsellä ei tietenkään uni tullut. Aamulla kuitenkin supistukset loppuivat kuin seinään ja ajattelin että ei kait siinä, vielä ei ollutkaan aika. Lähdimme siskoni perheen, vanhempieni ja isovanhempani kanssa notskille makkaranpaistoon päivällä ja siellä tuli muutama pienempi supistus. Noista pienistä supisteluista olin kärsinyt raskauden puolesta välistä saakka, joten en ajatellut senkään olevan sen kummallisempaa.

Iltaa kohti supistukset kuitenkin kovenivat ja menin lieventämään niitä suihkuun (tai niin kuvittelin). Supistukset kävivät kuitenkin niin kivuliaiksi, että mieheni päätti soittaa synnärille ja sieltä kehoitettiin lähtemään sinne. Soitto vielä mieheni äidille, että tarvitaan koiravahtia, nyt tuli lähtö ja sitten mentiin. Täytyy myöntää, ettei tuo tunnin matka Turkuun ole ikinä tuntunut noin pitkältä, kivut olivat meinaan todella sietämättömiä, piti vaan kestää kauhukahvassa roikkuen.

Synnärille päästyämme kello oli 21. Aluksi mulle laitettiin mittarit kiinni, joilla katsottiin että kaikki on ok ja katsottiin kohdunsuun tilanne, joka oli 5cm auki. Tässä kohtaa kivut alkoivat olla jo niin sietämättömiä, että toivoin vaan sen olevan jo ohitse. Epiduraalilla kivut helpottivat ja olo oli suht' hyväkin.  Parin tunnin päästä kohdunsuu oli avautunut 8cm:n ja siitä 20min eteenpäin ja päästiin kymppiin asti, ponnistaminen sai alkaa. Ponnistaminen tuli kuin luonnostaan, kroppa hoiti itse hommat ja kun pyydettiin olemaan ponnistamatta, oli se yllättävän vaikeaa, kropalla vaan oli oma tahtonsa ja se tahto oli nimenomaan ponnistaminen, ei sen lopetus. Itse synnytys oli yllättävän kivutonta, tietenkään ei täysin, mutta kyllä ne supistukset olivat kaikkein kamalimmat. Klo 00.37 tyttömme syntyi. Oli ihanaa saada oma pieni käärö vihdoin ja viimein syliin kovan urakan jälkeen. Monet vertaavat synnytystä maratoniin ja sitä se todella oli, kyllä hiki virtasi.

Avautumisvaihe kesti kaikkineen about 7 tuntia, ponnistusvaihe 37min ja jälkeisvaihe 13min. Kokonaisvuoto oli 350g ja pienenä lisänä 2. asteen repeämä. Meidän kätilö oli todella ihana, enkä hetkeäkään epäillyt etteikö osaisi hoitaa hommaansa. Omasta suusta taisi kyllä jossain kohtaa ponnistusta kuulua "eikö sitä nyt vaan voi ottaa sieltä pois". :D Täytyy myöntää että vaikka synnytys ei niin kivalta kuulosta, kyllä mä silti mielummin synnytän kuin olen 9kk raskaana.

 

Suorien ripsien pelastus

En usko että olen ainoa lajiani, joka kamppailee suorien ripsien kanssa. Olen kokeillut ties mitä ripsivärejä eri valmistajilta vuosien varrella, ripsien taivuttajista ei ole ollut apua, ei edes lämmitetyillä sellaisilla. Ripseni ovat aina olleet pari minuuttia taivuttamisesta kauniin kaarevat, kunnes ne ovat taas ihan viivasuorat, ärsyttävää.

Ainoa keino tähän mennessä on ollut ottaa ripsien pidennykset, mutta ei sekään mikään ikuinen keino ole, ainakaan itselleni. Myös niiden kanssa on ollut vaikeuksia. Liimat ei ole sopineet omille silmilleni, vaan silmät on kirvelleet ihan mielettömästi kun ovat vähänkin kastuneet, esim. haukotellessa. Ja voin kertoa ettei tämä ollut kovinkaan kivaa autoa ajaessa, kun et yksinkertaisesti saanut pidettyä silmiä auki kun ne kirvelivät niin paljon. Mulle kokeiltiin myös herkemmille silmille sopivampaa liimaa, mutta se ei taas pitänyt ripsiä kiinni, vaan viikon päästä laitosta ne olivat jo ihan harvat ja kamalat, joten luovutin koko jutun kanssa ja päätin elää suorien ripsieni kanssa.

Suunnittelin myös ripsipermanentin ottamista, mutta jostain luin että se on ihan hyvä ratkaisu, kunnes ripset alkavat vaihtua ja pian silmistäsi törröttää sekä suorat että kaarevat, ei ehkä ihan mun juttu.

Nyt löysin kuitenkin avun, ja se todella auttaa, eikä tarvita mitään poppaskonsteja. Nimittäin Lumenen vedenkestävä ripsari, yksinkertaista. Oon ennenkin kokeillut vedenkestäviä ripsareja, mutta en tiedä miksei niillä oo ollut samanlaista vaikutusta kuin tällä suorien ripsien pelastajalla. Ensin taivutus ja sitten ripsari, siinä se ja pysyvät kaarevina koko päivän! Toivotaan, ettei tämän tekemistä lopeteta nyt kun olen vihdoin ja viimein löytänyt sen oikean.

Askartelu: Pupujussi

Tämän tekemisestä on vierähtänyt jo tovi jos toinenkin, se on nimittäin tehty kun lapseni on ollut yksivuotias. Tarvikkeina on käytetty valkoista pahvia, erivärisiä rei'ittäjällä tehtyjä paperiympyröitä ja kontaktimuovia. Lapsi saa itse laittaa ympyrät pupujussin masussa ja korvissa oleville kontaktimuoveille, eikä tästä tule lainkaan sotkua. Päällystin pupun toisenkin puolen sen valmistuttua.

Meillä tämä koristi ikkunaa varmaan vuoden verran ja tehtiin me muutamalle läheiselle tämmöiset pääsiäiskortit, ainakin isovanhemmalla on tämä vieläkin seinällä. :)

Äitiyden pelot

Varmasti lähes jokainen on kokenut raskaudessaan/lapsen alkutaipaleella jonkinlaista pelkoa tai epävarmuutta äitiyttä kohtaan tai miettinyt onko sittenkään valmis äidiksi, tai lähinnä osaako tehdä kaiken oikein. Myös itse koin tällaisia ajatuksia odottaessani esikoistani ja sairaalasta kotiutuessamme.

Muistan kuinka itse pelkäsin tai enemmänkin jännitin lapseni terveyden puolesta, mitä jos lapsella olisi jokin sairaus, joka veisi hänet multa. Tietenkin rakastan lastani tuli mitä tuli, mutta varmasti jokainen vanhempi toivoo omalle lapselleen terveyttä. Onneksi tyttö syntyi kuitenkin terveenä. Tietenkin tämä ajatus on taas pääni sisällä, kun odotan toista lastamme.

Itse en ole koskaan pelännyt ettenkö rakastaisi lastani kun hän syntyy, mutta tiedän monen odottavan äidin kärsineen tästä. Usein pelko osoittautuu aiheettomaksi, mutta ei aina.

Synnytyksen jälkeen kun vauvanhoito alkoi, mietin paljon osaanko tehdä kaiken oikein. Sairaalassa oli tuolloin käytössä hyvin vahvasti vierihoito, eikä vauva saanut omaa pientä sänkyä ollenkaan, vaikka pyysin. Tämän takia en saanut sairaalassa nukuttua juuri ollenkaan niiden päivien aikana jotka siellä jouduin olemaan, kun pelkäsin että kierähdän unissani lapseni päälle. Myös imettäminen tuotti suurta stressiä, kun siitä ei tuntunut tulevan yhtään mitään ja maidontulokin lakkasi todella aikaisessa vaiheessa ja siirryimme sen vuoksi korvikkeisiin, tämä oli ensimmäinen kerta kun tunsin epäonnistuneeni äitinä kun en saanut itse edes lastani ruokittua, vaikken itse tälle mitään voinutkaan.

Ajattelin paljon jo raskausaikana lapseni mahdollisia allergioita, mitä jos hän on eläimille allerginen? Meillä oli kuitenkin kaksi koiraa, kissa ja kani. Toisten mielestä tämä pelko on ehkä naurettava, että joutuu luopumaan eläimistä. Meille eläimet ovat kuitenkin rakkaita ja kuuluvat perheeseen, joten niistä luopuminen olisi aivan kamalaa. Tiesin kuitenkin, että mikäli näin kävisi, olisi se vain tehtävä. Onneksi vältyimme tältä ja lapsi osoittautui allergiattomaksi.

Kun kotiinlähdön aika koitti, mietin paljon mitä jos en pärjää lapsen kanssa kotona, sairaalassa on kuitenkin ollut koko ajan läsnä hoitajia jotka auttavat ja neuvovat jos sitä tarvitsen. Jollain tavalla pelkäsin myös että menetämme lapsemme kun olemme vihdoinkin saaneet hänet, uskon tämän johtuvan edellisistä keskenmenoista ja siitä syntyneestä menetyksen pelosta.

Todellinen isku vasten kasvoja tapahtui kun tyttömme oli kolmen viikon ikäinen, hänellä todettiin mahaportinahtauma, joka vaati välitöntä leikkaushoitoa. Muistan edelleen sen tunnemyllerryksen joka kävi sisälläni tuona hetkenä, kun kuulin että meidän pieni - vasta kolme viikkoinen vauva, joutuisi leikkaukseen. Lääkäri kertoi sen olevan ihan rutiinitoimenpide ja meidän hakeutuneen hoitoon hyvissä ajoin, kaikki kuitenkin tietävät leikkaukseen kuuluvan aina riskejä ja jotain odottamatonta saattaa tapahtua. Pelkäsin tietenkin lapsemme hengen vuoksi, tässäkö tämä nyt oli? Aika jonka saan viettää lapseni kanssa? Leikkaus oli onneksi nopeasti ohi ja sujui ongelmitta, muistoksi siitä jäi hänelle itselleen pieni arpi.

Tällä hetkellä ainoa "stressaava" tekijä on lapsen kuivaksi opettelu, joka ei tunnu tuottavan tulosta. Monet ovat sitä mieltä että 3-vuotiaana tulisi jo pysyä kuivana. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että lapset kehittyvät omaan tahtiinsa, painostaminen ei tässä asiassa ainakaan auta, joten tähän auttaa vain kannustaminen ja ohjaaminen pitkällä tähtäimellä, ainakin meidän tytön kanssa. Jokainen vanhempi kuitenkin tuntee itse oman lapsensa parhaiten.

Ihana-kamala raskaus

Saimme tietää lokakuussa että meille tulee toinen lapsi. Olo oli sekä onnellinen, että epävarma, ennen tätä raskautta olin saanut kaksi tiedossa olevaa keskenmenoa ja se keskenmenon pelko varjosti myös tätä raskautta, enkä osannut aluksi iloita tästä, pessimistihän ei tunnetusti pety.

Ensimmäisen kolmanneksen mentyä ja kahden ultran jälkeen uskalsin jo toivoa - ehkä meille todella tulee viimeinkin toinen lapsi. Kävimme tosiaan keskenmenojen takia jo varhaisultrassa, siellä todettiin kaiken olevan kunnossa, kuten myöhemmissäkin tutkimuksissa.

Uskalsimme vihdoinkin kertoa myös lähisuvulle ja ystäville, tuleva isosiskokin otti asian todella hyvin ja oli jopa innoissaan tulevasta vauvasta. Vähän jännittää, miten tyttö suhtautuu vauvaan syntymän jälkeen, kun asia oikeasti realisoituu, onhan hän saanut ennen vanhempien jakamattoman huomioin kokonaan itselleen.

Raskaus on tosiaan sujunut oireita lukuun ottamatta todella hyvin. Oireet puolestaan ovat nostaneet vahvasti päätään, paljon rajummin kuin esikoisen odotuksessa. Ensimmäisellä kolmanneksella kaikki meni todella hyvin oireiden puolesta, koska niitä ei ollut. Ehdinkin jo ajatella että ompas helppo raskaus. Kunnes toisen kolmanneksen kynnyksellä alkoi pahoinvointi ja silloin tällöin oksentelu, ruoka ei maistunut ja painokaan ei kauheasti noussut, tätä kesti muutaman viikon. Marraskuussa alkoivat vatsakivut, ne eivät olleet vielä niin kovia että olisivat vaikuttaneet normaaliin elämään mitenkään, mutta tietysti pelko nosti heti päätään - mitä jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin? Ultrassa todettiin kuitenkin vauvalla olevan kaikki hyvin, epäilivät herkkää kohtua ja sanottiin että oireet saattaisivat ajan kanssa helpottaa, vaan toisin kävi.

Joulukuussa oireet menivät niin pahaksi, etten toisinaan päässyt edes kävelemään, saati tekemään mitään muutakaan fyysistä. Tästä napsahti muutaman viikon sairasloma. Sairasloman loppuessa ajattelin palata takaisin töihin, vaikka kunto sanoi toista, eihän siitä nyt tulisi mitään että joutuisin jäämään pois töistä kuukausia ennen laskettua aikaa, hulluksihan siinä neljän seinän sisässä tulisi. Kokeilin palata kevennettyyn työhön, mutta kivut veivät voiton ja pian mukaan astui viiltävät alaselkäkivutkin, jotka saa välillä jalat alta, enkä pääse sohvalta aina ylös ilman apua, loistavaa. Nyt ollaan homehduttu kotona monen monta viikkoa, välillä on kipujen kanssa parempia päiviä ja välillä taas todella huonoja, mutta yksikään päivä ei ole kivuton.

 

Nyt mukaan on astunut vielä jumalaton väsymys, äkilliset huimauskohtaukset, alhainen verenpaine, univaikeudet ja pahoinvointikohtaukset, hemoglobiinikin alkaa hivuttautua alemmas. Monet ovat sanoneet raskauden olevan heidän elämänsä parasta aikaa, kaikilla se ei valitettavasti ole sitä. Välillä tuntuu että onko mulla oikeus valittaa kivuista, kun olen keskenmenojen jälkeen vihdoin raskaana, mutta eihän tämä mitään herkkua ole.

Tietenkin raskaudessa on myös todella ihania puolia, kaikesta muusta huolimatta. Liikkeiden tunteminen ja näkeminen vatsan päältä, sekä neuvolakäyntien sydänäänien kuuleminen ja lääkärikäyntien ultrat, joissa näet pienen vauvasi. Myös uuden lastenhuoneen remontoiminen ja sisustaminen on ihan parasta, se tekee tästä kaikesta paljon konkreettisempaa. Kovasti odotamme kesäkuuta tulevaksi. ;)

Mitä kannattaa huomioida lemmikkiä hankkiessa

Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, meillä on ollut paljon eläimiä ja niitä on edelleenkin. Eläinten kanssa eläminen on ihanaa, mutta eihän sekään aina ole mitään ruusuilla tanssimista, kuten varmasti kaikki lemmikinomistajat ovat huomanneet jossain vaiheessa. Ajattelin nyt tuoda muutamia esimerkkejä, joihin olen itse törmännyt meidän karvaturreissa, lähinnä koirien kanssa elämisessä.

Lika. Sitä tulee ja paljon, varsinkin kurakeleillä. Mua ei itseäni haittaa jos lattiassa nyt menee muutamat tassunjäljet, mutta on paljon niitä joita se haittaa. Ja niitä saakin olla sitten joka päivä luuttuamassa. Myös koirankarvoja löytyy aivan joka paikasta, myös juustopaketista jonka olet avannut sekunti sitten, jotenkin sinne on vaan jo eksynyt koirankarva. Myös koirankuolaa saattaa olla lattioilla, vähän rodusta riippuen. Meillä nuorempi kuolaa kun kuuleekin sanan ruoka, mutta vanhempi ei.

Raha. Rahanmeno ei lopu siihen kun ostat lemmikin, tai edes sen ruokiin. Myös tarvikkeet, eläinlääkärikulut, rokotukset, lääkkeet, vakuutukset, erityisruokavaliot jne. maksavat. Puhumattakaan niistä tavaroista mitä lemmikkisi mahdollisesti hajottaa, kuten meillä nyt esimerkiksi seinän korjaus, matot, huonekalut, vaatteet, astiat kaikkea on mennyt. Monen mielestä vakuutuksia on turha ottaa, mutta todettakoon että myös lemmikillä saattaa puhjeta sairauksia tai sattua onnettomuuksia pentuajan jälkeenkin, eikä niiden hoitaminen ole todellakaan halpaa lystiä. Meillä on koirilla aina ollut vakuutukset ja tulee myös olemaan, vanhemman koiran kohdalla sitä on tarvittu ja uskon että myös nuoremmalla tullaan jossain kohtaa tarvitsemaan kun on sellainen kauhea koohottaja. Eläinlääkärikuluista otettakoon esimerkkinä viime käyntimme eläinlääkärillä kanin kanssa ihottuman vuoksi: 114€ ja kahden koiran rokottaminen + toisen kynsien leikkaaminen 100€.

Hoitaminen. Joskus saattaa tulla eteen tilanne, kun haluat lähteä kavereidesi, perheesi tai mikset vaikka yksinkin reissuun, jonne et voi ottaa mukaan karvakorvaasi. Mistä löytyy luotettava oikeasti hoitopaikka? Löytyyhän niitä hoitopaikkoja Googlella etsimällä, mjutta mitkä paikat ovat oikeasti luotettavia ja hoitavat hommansa. Kaikkien läheiset eivät ole kuitenkaan valmiita ottamaan lemmikkiä hoitoon edes yön yli tai eivät vain yksinkertaisesti pysty ottamaan. Koiria ei voi jättää pitkäksi aikaa yksin kotiin kun niiden pitää jo päästä tarpeilleen ja ruokaakin pitää saada, muuten voit löytää kotoasi ikäviä yllätyksiä. Meillä on onneksi mieheni äiti joka lupautuu aina hoitamaan lemmikkejämme, mikäli se on tarpeen.

Sairastelu. Lähes kaikki eläimet sairastelevat jossain vaiheessa elämäänsä, ainakin jollakin tavalla. Yleisin vaiva meidän koirilla on ollut jokin vatsapöpö tai sitten ovat ulkona syöneet jotain sopimatonta ja tuloksena on parin päivän ripulointi ja/tai oksentelu. Eikä niitä tarpeita aina pysty pidättämäänkään, varsinkin kun perheen ihmiset käyvät myös töissä. Useimmiten ne ripulit tehdään juurikin matolle ja siitä seuraa koiran pesu, maton pesu/hävittäminen, lattian pesu, toisinaan myös seinien, huonekalujen, verhojen, sohvan pesu. Vanhetessa myös pidätyskyky usein heikentyy.

Luopuminen. Se on vääjämättä edessä kaikkien kohdalla, tavalla tai toisella. Jotkut voivat joutua luopumaan eläimestä allergian tai jonkin muun henkilökohtaisen asian vuoksi, tai ihan vaan ettei pysty syystä tai toisesta hoitamaan eläintä ajanpuutteen, taloudellisten ongelmien tai jonkin muun takia. Itse pelkäsin tätä kun odotin esikoistani, mitä jos lapseni olisi allerginen. Niin ei kuitenkaan onneksi käynyt. Sitten on se lopullinen luopuminen. Joskus pitää osata tehdä itse se vaikea päätös ja viedä eläin viimeiselle matkalle eläinlääkäriin. Itse olen joutunut tämän päätöksen tekemään, eikä se todellakaan ollut helppoa, mutta siinä kohtaa pitää ajatella eläimen parasta, ei itsensä. Viimeinen matka saattaa tulla eteen myös onnettomuuden tai sairastelun tuloksena, tai ihan vaan vanhuuden takia.

Itse en kuitenkaan voisi olla ilman karvaisia perheenjäseniämme. Niistä on paljon seuraa ja niiden kommelluksia on ollut ja tulee olemaan ilo seurata, vaikkei kaikki aina sillä hetkellä olekkaan naurattanut. Koirista on myös ollut paljon turvaa kun on ollut kotona yksikseen, varsinkin silloin kun totuttelin asumaan omassa kodissani tai olimme juuri muuttanut omakotitaloon, jonka pihassa kävi pimeälläkin vieraita autoja. Myös tyttömme on todella eläinrakas ja rakastaa ehdoitta kaikkia eläimiämme. Yhdessä ollaan hyvä tiimi.

Throwback Puolaan

Matkakuume on iskenyt täällä Suomen kylmyydessä oikein olan takaa. Ei olla tehty ikinä ulkomaanmatkoja, paitsi viime kesänä Puolan Gdanskiin. Olen kuitenkin aina halunnut matkustaa ulkomailla ja mieheni myös, mutta silloin kun meillä olisi ollut mahdollista matkustella, matkustelimme jostain syystä vain Suomen sisällä. Ehkä se oli jonkin sortin alitajuista pelkoa lähteä tuntemattomaan, tai mitä lie.

Viime kesänä tosiaan kävimme Puolan Gdanskissa. Kaikki matkustamisessa oli meille uutta, lentokonetta myöten. Lentomme lähti Turun lentoasemalta Wizzairilla, oli se vaan niin jännittävää olla ekaa kertaa lentokoneessa, ihan kuin olisi taas ollut lapsenkengissä. Puola oli mielestäni tosi hyvä ensimmäiseksi matkakohteeksemme, se oli soma ja helppo kaupunki.

Vietimme Gdanskissa kolme yötä ja majoituimme Qubus hotelliin, jota suosittelen lämpimästi tänne matkaaville. Asiakaspalvelu oli todella hyvää ja huone siisti, sekä hotelli oli hyvällä paikalla, eikä kaupunkiin ollut pitkä kävelymatka. Kaupunki tuntui heräävän eloon illalla, syynä voi olla kaupungissa juuri tuolloin pidettävät markkinat.

Puolassa oleilumme aikana kiersimme muutamat nähtävyydet, yksi suurin oli Oliwan eläintarha joka oli ISO. Päätimme kävellä tänne juna-asemalta kun mieheni sanoi ettei matka ollut pitkä, iso virhe. Note to yourself: älä koskaan luota miehesi sisäiseen matkalaskuriin. :D Kävelymatka olikin yllättävän pitkä, varsinkin kun jaloissa ei ollut lenkkareita. Perille päästyämme tuntui ettei pysty kävelemään eläintarhassa enää ollenkaan, jalat olivat niin kipeät. Täytyy muistaa ottaa ensi kerralla lenkkarit mukaan. ;) Kävimme myös meripihkamuseossa, lelumuseossa ja useissa eri ostoskeskuksissa.

Yksi pienen matkan päässä oleva paikka oli aivan pakko nähdä, nimittäin Sopot. Sopotissa oli iso hiekkaranta ja kaunis meri, ihan kuin olisi ollut jossain lämmemmässäkin paikassa. Ihmisiä oli rannalla paljon ja lisää tuli koko ajan, me kuitenkin suunnittelimme itsellemme kaupunkiloman, joten emme jääneet rannalle sen pidemmäksi aikaa, vaikka kaunis näky olikin. Sopotissa oli muuten aika paljon samanlainen meininki kuin itse Gdanskissa, eikä nähtävää ollut sen koommin, paitsi tietenkin se kuuluisa "vekkulitalo".

Välillä tuntui että myyjät vieroksuivat meitä kun puhuimme heille englantia, mutta eipä me suomalaisetkaan tunnetusti mitään turisteja tai vieraita ihmisiä rakastavaa kansaa olla.

Elämää eläinten kanssa

Meillä on aina ollut mieheni kanssa eläimiä, ensimmäisen oman lemmikkini ostin jo ala-asteella ja sen jälkeen meidän perheessä on aina ollut jokin eläin, yleensä koira.

Kun muutimme mieheni kanssa yhteen, 57 neliöiseen kerrostalo kaksioon, alkoi myös eläinlaumamme kasvaa pikku hiljaa. Parhaillaan meillä oli kolme kania, akvaario, kolme kääpiöhamsteria, syyrialainenhamsteri, hiiriä, koira, kissa ja lisko. Olikohan siinä kaikki? Ja kaikilla oli vieläpä oma häkkinsä. Voin kertoa, ettei tyhjää tilaa ollut enää paljoakaan minne niitä eläimiä olisi sijoittanut, ja kyllä niiden hoitoon ja niiden kanssa seurusteluun meni paljon aikaa.

Tällä hetkellä asumme omakotitalossa, jossa on rutkasti enemmän neliöitä kuin kerostalossa asuessamme, eikä eläinlauma ole läheskään noin suuri. Meidän perheestä löytyy kaksi koiraa, kissa, leopardigekko ja kani. Itse haluaisin lisää elämiä, mutta mies ei oikein lämpene ajatukselle että talo täyttyisi taas jos jonkinsortin karvaisesta ja karvattomasta kaverista. Tosin kolmannesta koirasta olemme keskustelleet ja rotujakin jo hiukan miettineet, mutta se ei ole ihan vielä ajankohtaista.

Ensimmäinen nykyisistä lemmikeistämme on pitkäkarvainen collie Rocca. Rocca on syntynyt vuonna 2011, eli herra täyttää tänä vuonna jo kahdeksan! Luonteeltaan rauhallinen ja aivan ihana perheenjäsen, joskin nyt vanhempana on alkanut välillä vähän äksyilemään, varsinkin meidän toiselle koiralle näyttää välillä omaa paikkaansa.

Leopardigekko Allu tuli meille n. 1kk Roccan jälkeen ja täyttää myöskin tänä vuonna kahdeksan. Alkuun Allu oli käsikesy, mutta iän myötä alkoi nappailla sormesta kiinni.

Romeo on syntynyt vuonna 2013 ja täyttää siis tänä vuonna kuusi. Herra on niin lauhkea kuin olla ja voi. Aluksi jännitti ottaa kissaa koiratalouteen, varsinkin kerrostaloon, mutta Rocca oli niin kiltti kaikkia lemmikkejämme kohtaan, että uskaltauduimme kuitenkin hankkimaan myös kissan. Alkuun Romeo ei tykännyt yhtään Roccasta, mutta äkkiä heistä tuli parhaat kaverukset.

Toisen koiramme - sileäkarvaisen collie Rockyn, otimme kun odotin esikoistamme. Mietimme paljon, miten Rocca suhtautuisi toiseen koiraan, kun itse oli saanut ennen kaiken huomiomme ja nyt sen pitäisi jakaa se jonkun toisen kanssa. Alkuun Rocca oli vähän hämmentynyt ja ärsyyntyneen oloinen, kun toinen oli koko ajan kimpussa, mutta äkkiä niistä tuli kaverit. Rocky on luonteeltaan toooooodella riehakas ja pentumainen edelleen, vaikka täyttääkin jo kolme. Ruoaksi maistuu myös kaikki ruoasta seiniin, oikeasti. Ollaan useampia kertoja paikkailtu meidän seiniä kun kaveri järsii niitä, ruokalistalla ovat myös kaikki huonekalut ja matotkin. :D

Viimeisimpänä on meidän Luca kääpiöluppa, joka muutti meille 2017. Luca täyttää tänä vuonna kolme vuotta. Luonteeltaan on arka vieraita kohtaan, mutta ei omaa perhettään. Taitaa olla myös mun ensimmäinen kani, joka ei ole järsinyt mitään kiellettyä. :D

Onhan tuo eläinten kanssa oleminen välillä yhtä hullunmyllyä ja kovaa siivoamista, mutta niinhän se yleensä perheenjäsenten kanssa on, ainakin meidän taloudessa.