Esikoisen synnytys

Sain oman esikoiseni vuonna 2016. Synnytyksestä on vierähtänyt jo kolme vuotta, mutta tapahtumat on edelleen mielessä, olihan se kuitenkin oman elämän upeimpia hetkiä kun sai pienen nyytin syliin, vaikkei sitä edeltävät tapahtumat niin huippuja välttämättä olleetkaan. Jos ihan totta puhutaan, en ajatellut tulevaa synnytystä lähes ollenkaan ennen kuin se h-hetki koitti. Mitä sitä turhaan pohtimaan ja lukemaan netistä kauhutarinoita kun se tilanne tulisi väistämättäkin omalle kohdalle.

Eräänä lauantai-sunnuntai välisenä yönä olin jo ihan varma että pian tulee lähtö sairaalaan, laskettu aikakin oli jo ylitetty ja koko yön supisteli ihan säännöllisesti, muttei kuitenkaan vielä niin paljoa etten olisi niitä kotona kestänyt. Mies nukkui tyytyväisenä ja tietämättömänä vieressä, itsellä ei tietenkään uni tullut. Aamulla kuitenkin supistukset loppuivat kuin seinään ja ajattelin että ei kait siinä, vielä ei ollutkaan aika. Lähdimme siskoni perheen, vanhempieni ja isovanhempani kanssa notskille makkaranpaistoon päivällä ja siellä tuli muutama pienempi supistus. Noista pienistä supisteluista olin kärsinyt raskauden puolesta välistä saakka, joten en ajatellut senkään olevan sen kummallisempaa.

Iltaa kohti supistukset kuitenkin kovenivat ja menin lieventämään niitä suihkuun (tai niin kuvittelin). Supistukset kävivät kuitenkin niin kivuliaiksi, että mieheni päätti soittaa synnärille ja sieltä kehoitettiin lähtemään sinne. Soitto vielä mieheni äidille, että tarvitaan koiravahtia, nyt tuli lähtö ja sitten mentiin. Täytyy myöntää, ettei tuo tunnin matka Turkuun ole ikinä tuntunut noin pitkältä, kivut olivat meinaan todella sietämättömiä, piti vaan kestää kauhukahvassa roikkuen.

Synnärille päästyämme kello oli 21. Aluksi mulle laitettiin mittarit kiinni, joilla katsottiin että kaikki on ok ja katsottiin kohdunsuun tilanne, joka oli 5cm auki. Tässä kohtaa kivut alkoivat olla jo niin sietämättömiä, että toivoin vaan sen olevan jo ohitse. Epiduraalilla kivut helpottivat ja olo oli suht' hyväkin.  Parin tunnin päästä kohdunsuu oli avautunut 8cm:n ja siitä 20min eteenpäin ja päästiin kymppiin asti, ponnistaminen sai alkaa. Ponnistaminen tuli kuin luonnostaan, kroppa hoiti itse hommat ja kun pyydettiin olemaan ponnistamatta, oli se yllättävän vaikeaa, kropalla vaan oli oma tahtonsa ja se tahto oli nimenomaan ponnistaminen, ei sen lopetus. Itse synnytys oli yllättävän kivutonta, tietenkään ei täysin, mutta kyllä ne supistukset olivat kaikkein kamalimmat. Klo 00.37 tyttömme syntyi. Oli ihanaa saada oma pieni käärö vihdoin ja viimein syliin kovan urakan jälkeen. Monet vertaavat synnytystä maratoniin ja sitä se todella oli, kyllä hiki virtasi.

Avautumisvaihe kesti kaikkineen about 7 tuntia, ponnistusvaihe 37min ja jälkeisvaihe 13min. Kokonaisvuoto oli 350g ja pienenä lisänä 2. asteen repeämä. Meidän kätilö oli todella ihana, enkä hetkeäkään epäillyt etteikö osaisi hoitaa hommaansa. Omasta suusta taisi kyllä jossain kohtaa ponnistusta kuulua "eikö sitä nyt vaan voi ottaa sieltä pois". :D Täytyy myöntää että vaikka synnytys ei niin kivalta kuulosta, kyllä mä silti mielummin synnytän kuin olen 9kk raskaana.