Muistan kuinka itse pelkäsin tai enemmänkin jännitin lapseni terveyden puolesta, mitä jos lapsella olisi jokin sairaus, joka veisi hänet multa. Tietenkin rakastan lastani tuli mitä tuli, mutta varmasti jokainen vanhempi toivoo omalle lapselleen terveyttä. Onneksi tyttö syntyi kuitenkin terveenä. Tietenkin tämä ajatus on taas pääni sisällä, kun odotan toista lastamme.
Itse en ole koskaan pelännyt ettenkö rakastaisi lastani kun hän syntyy, mutta tiedän monen odottavan äidin kärsineen tästä. Usein pelko osoittautuu aiheettomaksi, mutta ei aina.
Synnytyksen jälkeen kun vauvanhoito alkoi, mietin paljon osaanko tehdä kaiken oikein. Sairaalassa oli tuolloin käytössä hyvin vahvasti vierihoito, eikä vauva saanut omaa pientä sänkyä ollenkaan, vaikka pyysin. Tämän takia en saanut sairaalassa nukuttua juuri ollenkaan niiden päivien aikana jotka siellä jouduin olemaan, kun pelkäsin että kierähdän unissani lapseni päälle. Myös imettäminen tuotti suurta stressiä, kun siitä ei tuntunut tulevan yhtään mitään ja maidontulokin lakkasi todella aikaisessa vaiheessa ja siirryimme sen vuoksi korvikkeisiin, tämä oli ensimmäinen kerta kun tunsin epäonnistuneeni äitinä kun en saanut itse edes lastani ruokittua, vaikken itse tälle mitään voinutkaan.
Ajattelin paljon jo raskausaikana lapseni mahdollisia allergioita, mitä jos hän on eläimille allerginen? Meillä oli kuitenkin kaksi koiraa, kissa ja kani. Toisten mielestä tämä pelko on ehkä naurettava, että joutuu luopumaan eläimistä. Meille eläimet ovat kuitenkin rakkaita ja kuuluvat perheeseen, joten niistä luopuminen olisi aivan kamalaa. Tiesin kuitenkin, että mikäli näin kävisi, olisi se vain tehtävä. Onneksi vältyimme tältä ja lapsi osoittautui allergiattomaksi.
Kun kotiinlähdön aika koitti, mietin paljon mitä jos en pärjää lapsen kanssa kotona, sairaalassa on kuitenkin ollut koko ajan läsnä hoitajia jotka auttavat ja neuvovat jos sitä tarvitsen. Jollain tavalla pelkäsin myös että menetämme lapsemme kun olemme vihdoinkin saaneet hänet, uskon tämän johtuvan edellisistä keskenmenoista ja siitä syntyneestä menetyksen pelosta.
Todellinen isku vasten kasvoja tapahtui kun tyttömme oli kolmen viikon ikäinen, hänellä todettiin mahaportinahtauma, joka vaati välitöntä leikkaushoitoa. Muistan edelleen sen tunnemyllerryksen joka kävi sisälläni tuona hetkenä, kun kuulin että meidän pieni - vasta kolme viikkoinen vauva, joutuisi leikkaukseen. Lääkäri kertoi sen olevan ihan rutiinitoimenpide ja meidän hakeutuneen hoitoon hyvissä ajoin, kaikki kuitenkin tietävät leikkaukseen kuuluvan aina riskejä ja jotain odottamatonta saattaa tapahtua. Pelkäsin tietenkin lapsemme hengen vuoksi, tässäkö tämä nyt oli? Aika jonka saan viettää lapseni kanssa? Leikkaus oli onneksi nopeasti ohi ja sujui ongelmitta, muistoksi siitä jäi hänelle itselleen pieni arpi.
Tällä hetkellä ainoa "stressaava" tekijä on lapsen kuivaksi opettelu, joka ei tunnu tuottavan tulosta. Monet ovat sitä mieltä että 3-vuotiaana tulisi jo pysyä kuivana. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että lapset kehittyvät omaan tahtiinsa, painostaminen ei tässä asiassa ainakaan auta, joten tähän auttaa vain kannustaminen ja ohjaaminen pitkällä tähtäimellä, ainakin meidän tytön kanssa. Jokainen vanhempi kuitenkin tuntee itse oman lapsensa parhaiten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti